Mikä vasemmistoa vaivaa?

Esipuhe

Minun järkeeni ei mahdu tällainen vasemmistolaisuus.

— Erno Paasilinna, ”Kuinka kauan me aiomme hyysätä sikamaisuutta?” (1980)

Tätä kirjaa motivoi ennen kaikkea turhautuneisuus. Miten on mahdollista, että esimerkiksi suomalaiset kertovat arvo- ja asennemittauksesta toiseen kannattavansa enimmäkseen niitä asioita, joita vasemmisto ilmoittaa haluavansa ajaa, mutta vasemmistopuolueiden kannatus on samaan aikaan pahimmassa aallonpohjassa lähes 50 vuoteen? Miksi vasemmisto, yksilön ulkoisista pakoista vapautumisen ja inhimillisen kukoistuksen puolesta puhuva aatesuunta, tuntuu itse koostuvan aivan liiaksi ihmisistä, joiden kanssa ei mielellään edes olisi tekemisissä? Tunnistan itsessäni alinomaa kyynisen halun yksinkertaisesti todeta, että jos tämä on se, millä tavoin haluatte edistää ihanteitanne, en yksinkertaisesti ole kiinnostunut; jos se, mitä haluatte edustaa, saa jatkuvasti tällaisia ääliömäisiä muotoja, on parempi vain antaa maailman kärsiä ja tuhoutua omaan tyhmyyteensä. Niin kuin muuankin porvari sanoo Goethen Faustin alkusivuilla: ”Mi hauskemp’ aihe ois kuin sodat, melskeet haastaa / näin pyhä-, juhlapäivin, huolta vailla, / kun kansat toisiansa raastaa / etäällä jossain Turkin mailla!”1 Kun olen kirjoittanut kirjaani, olen samaan aikaan yrittänyt sekä päästä eroon tästä syövyttävästä, tuhoisasta asenteesta että tehdä kuitenkin ymmärrettäviksi ja tavallaan oikeutetuiksi ne kokemukset ja mielleyhtymät, joista se on vähän väliä kumpuamassa uudelleen esiin. Kirjoitan koko ajan omana itsenäni, mutta en siksi, että kokisin olevani jotakin erikoista, vaan juuri siksi, että en koe. Kieltäydyn uskomasta olevani niin omalaatuinen ajattelija, etteikö kukaan muu olisi koskaan kokenut vasemmistoa seuratessaan mitään samanlaista, ja tavoitteenani on pukea sanoiksi ajatuksia, joita muutkin ovat ajatelleet kuitenkaan lausumatta niitä julki.

* * *

Sitä, millainen tästä kirjasta on tullut, selittää osaltaan sen poikkeuksellisen pitkä ja monimutkainen syntyhistoria. Vanhimmat juuret ovat artikkelissa, jota aloin muistikuvieni mukaan luonnostella hieman ennen joulunpyhiä 1999. Sen keskeisten teemojen oli tarkoitus olla vielä varsin erilaisia kuin mihin olen lopulta päätynyt. Toisaalta kyseessä oli politiikkaa vain kevyesti hipaiseva kulttuurifilosofinen essee merkityksen väitetystä katoamisesta myöhäismodernissa yhteiskunnassa, toisaalta tavoitteenani oli tarkastella Euroopan ja Amerikan suhdetta eräiden 1990-luvulla tapahtuneiden sekä poliittisten että kulttuuristen kehityskulkujen valossa. (On sinänsä harmillista, että en saanut esseetä koskaan valmiiksi, koska olisin ennustanut siinä varsin yksityiskohtaisesti Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan vuoden 2001 jälkeen tapahtuneen ulkopoliittisen erkanemisen toisistaan.) Olin tuolloin 24-vuotias filosofianopiskelija, joka oli juuri saamassa gradunsa valmiiksi, ja uskoin, että akateeminen urani jatkuisi pitkälle tulevaisuuteen juuri filosofian tutkimuksen parissa; esseeni piti olla väliaikainen rentouttava keskeytys tähän suuntautumiseeni. Muutamassa vuodessa alkoi kuitenkin ilmetä, että asia oli toisin. Aloin vieraantua akateemisesta filosofiasta varsin voimakkaastikin, ja tutkimukselliset kiinnostuksen kohteeni ovat nyttemmin siirtyneet poliittiseen historiaan — ja suhteeseen, joka poliittisella historialla on kulttuurihistoriaan ja muuhun historiaan.

Loppuvuodesta 2006 Nuori Voima -lehteen, jonka vakituisena avustajana olin viime ajat vaikuttanut, alettiin suunnitella suurta kaksoisnumeroa teemana ”Työ”. Aloin luonnostella siihen artikkelia, jonka tarkoitus oli käsitellä työn roolia vasemmistolaisessa yhteiskuntateoriassa erityisesti ns. pääomaloogisen tutkimustradition valossa. Suunnilleen samaan aikaan entinen työtoverini Thomas Wallgren pyysi minua osallistumaan vaalikampanjaansa; hän oli äskettäin liittynyt SDP:n jäseneksi ja oli kevään 2007 vaaleissa pyrkimässä Helsingistä eduskuntaan. Mietin jonkin aikaa, voisinko ottaa osaa hänen kampanjointiinsa, ja päädyin kieltävään vastaukseen. Aloin kirjoittaa hänen sähköpostiviestiinsä vastausta, jossa pyrin parhaani mukaan perustelemaan tämän pettymystä aiheuttavan kantani. Vastaukseni alkoi kuitenkin paisua paisumistaan ja levitä käsittelemään kaikenlaisia seikkoja, joista suuri osa ei enää liittynyt mitenkään väliseemme älylliseen suhteeseen eikä siihen, mikä juuri Thomaksen poliittisissa ja moraalisissa kannoissa oli omalta kannaltani arveluttavaa ja kiusaannuttavaa.

Lopulta Nuoreen Voimaan kaavailemani aatehistoriallinen artikkeli ja Thomakselle laatimani päivänpoliittiset perustelut alkoivat sulautua toisiinsa. Aloin siirtää jälkimmäisiin sisältynyttä tekstimateriaalia edellisen käsikirjoitukseen, joka lopulta nielaisi sen kokonaan. Tuloksena oli Nuoren Voiman Työ-numerossa 1–2/2007 julkaistu teksti ”Mikä vasemmistoa vaivaa? Yhdeksän teesiä”. Se valmistui pari viikkoa ennen eduskuntavaaleja, joiden tulos antoi minulle vainoharhaista tyydytystä pahimpien maalailujeni käydessä toteen: SDP menetti kahdeksan edustajapaikkaa, Vasemmistoliitto kaksi, eikä SKP äänekkäistä uhkailuistaan huolimatta saanut tälläkään kertaa yhtään edustajaa vaan kadotti entisestäkin minikannatuksestaan viitisentoista prosenttia.

Tekstini sai huomiota useilta tahoilta, joiden en ennalta ollut lainkaan osannut odottaa kiinnostuvan siitä. Se herätti vastakaikua sekä tutuissa että tuntemattomissa Helsingin Sanomien Jaakko Lyytisestä aina muusikko Jarkko Martikaiseen, joka antoi runokokoelmalleen nimeksi Yhdeksän teesiä. Sain myös kutsun esittämään teesejäni televisioon, Jukka Relanderin sittemmin edesmenneeseen T-klubiin. Se todisti minulle, että olin tekstissäni ollut oikeassa, mutta hieman toisella tavalla kuin olisin halunnut: keskityin kuvauksissa syyttämään vasemmiston poliittista puhuntaa kylmien faktatietojen ja konkreettisten tapausesimerkkien puutteesta, mutta joka ikinen itse mainitsemani numero ja erisnimi oli leikattu huolellisesti pois ohjelmaan päätyneistä pätkistä, jotka hakivat vertaansa abstraktiotason korkeudessa.

Juttuni herättämä aito kiinnostus ja sen samanaikainen pinnallistuminen vastaanotossa aiheuttivat minussa tunteen, etten ollut saanut vielä sanotuksi Nuoren Voiman tekstissäni kaikkea minkä olisin halunnut siinä sanoa. Eduskuntavaalien tulos vihjasi sekin taholtaan, että vasemmiston ahdingolle olisi tehtävä vielä jotakin lisää. Niinpä aloin pohtia mahdollisuuksia alkuperäisen artikkelini laajentamiseen kirjan mittaiseksi. Tämä kirja onkin olennaisesti juuri tuon laajennusyrityksen tulosta; lähes kaikki lehtiversioon sisältynyt tekstiaines on mukana, mutta lisättynä lukemattomilla täydennyksillä, tarkennuksilla, yksityiskohdilla ja tapausesimerkeillä. Kokonaan uutena piirteenä ovat useimpien lukujen loppuun sijoitetut laatikot, joiden aihe liittyy enemmän tai vähemmän löysästi edellisessä luvussa esittämääni teesiin tai joissa tarkastelen jotakin sen aihepiiriin kuuluvaa erityistapausta. Paul Hirst, jonka kirjasta After Thatcher sain idean laatikoiden käyttöön, kirjoitti niiden tarkoituksena olevan ”katsoa syrjäsilmällä eräitä kysymyksiä, joita ei käsitellä päätekstissä. Useat niistä on kirjoitettu havainnollistamaan sitä, millainen naurettava ja kuitenkin epämääräisellä tavalla karmaiseva yhteiskunta meistä on tullut.” Sama pätee omiin vastineisiini.

Lukijalle jää ehkä kiusallisen epäselväksi, mihin kohtaan vasemmisto–oikeisto-akselia sijoitun vasemmiston sisällä. Olen puoluepoliittisesti sitoutumaton ja aion pysyä sellaisena jatkossakin. Katson kuitenkin edustavani jossakin suhteellisen epämääräisessä mielessä sosiaalidemokraattista ajattelua muita vasemmistolaisia ajatteluperinteitä vastaan. Tämän ei kuitenkaan pidä antaa merkitä sen enempää kuin että kannatan enemmän sitä puoluetta, joka SDP väittää muka olevansa, kuin sitä puoluetta, joka esimerkiksi Vasemmistoliitto tai SKP väittää muka olevansa. (Jaakko Lyytinen oli siis väärässä arvellessaan, etten ehkä pidä SDP:tä vasemmistopuolueena lainkaan. Kyllä pidän.) Mutta toisaalta kai jo pelkästään tekstiini kertyneiden Marx-viittausten määrän pitäisi riittää osoittamaan, etten ole myöskään mikään tyypillinen sosiaalidemokraatti. Olenko siis marxisti? Samassa määrin kuin Marx itse, kun hän Engelsin kertoman mukaan sanoi: ”Kaikki, mitä tiedän, on se etten ole marxisti.” Kun siihen näyttää olevan tarvetta, arvostelen kaikkia vasemmistolaisuuden skaalan sisään mahtuvia tahoja kliseisistä kireistä oikeistodemareista aina kliseisiin taloja valtaaviin vegaaninuoriin. Moni näistä tahoista lienee vielä herkempi loukkaantumaan siitä, että miellän melkein kaikesta skaalan sisältämästä löytyvän vastaavasti myös hyvää.

* * *

Tarkoituksenani ei ole esittää minkäänlaisia historiallisesta yhteydestä irrallaan päteviä ajattomia totuuksia, vaan päinvastoin arvostella muun muassa ajatusta, että poliittisen teorian tehtävänä on sellaisten esittäminen. Ajan yleinen ilmapiiri määrää sen, mitkä aatteelliset tai poliittiset ideat ovat kunakin hetkenä yliarvostettuja, aliarvostettuja tai kenties juuri oikeassa määrin arvostettuja. Tässä kirjassa esittelemäni ideat ovat nyt aliarvostettuja, mutta eivät välttämättä aina; päinvastoin, voin hyvin kuvitella jopa tilanteen, jossa joutuisin kirjoittamaan niitä vastaan ja joidenkin täysin toisten ideoiden puolesta. Yleensäkään siinä, mitä minulla on...